"Mä en tiedä mitä mä tekisin. Koko ajan saa pelätä henkensä edestä milloin se hullu hyökkää nurkan takaa. Mä selvisin siitä kerran, kiitos Saken. Mä en enää uskalla kulkea yksin kadulla, kavereille mennessä mä pyydän Sakkea saattamaan, mutta samalla mä asetan senkin vaaralle alttiiksi. Jos se saa selville, että Sakke on mulle tällä hetkellä tärkein ihminen, se käyttää sitä vielä mua vastaan. Mä en jaksa tätä enää! Välillä mun tekis mieli lopettaa tää kaikki ja mennä Ninan luo. Mut mä tiedän kuinka moni mua jäis kaipaamaan.. Mä olen viillellyt itteeni, ja käsissä on sen jäljiltä arpia. Välillä mä toivon sen saavan mut joskus, ja lopettavan tän kaiken. Mun ei tartteis enää pelätä. Se vois lopettaa mut ja jatkaa elämää. Niin ois kaikilla parempi. Mitä mä olen tehnyt ansaitakseni tälläsen elämän???" 

Mä seisoin katolla ja katsoin alas. Jos mä hyppäisin, mä pääsisin Ninan luo ja eroon tästä kaikesta kauhusta ja tuskasta. Jos mä en hyppäis mä saisin... niin mitä mä saisin? Lisää pelkoa ja tuskaa. Saken muutto lähestyy. Se löys kaupungilta jonkun Jennan. Nyt se suunnittelee muuttoa sen luokse Ouluun. Ne on kihloissakin. Kyllähän mä tiesin etten voi saada Sakkea. Mutta silti se oli pitkään mun unelma. Nyt se kaikki on ohi. Mitä mulle jää jos mä en hyppää? Juova äiti. Siinä se. Kavereita mulla ei pahemmin enää ole ollutkaan. Mä onnistuin jotenkin karkottamaan ne kaikki mun ympäriltä. Musta tuli sulkeutunu, ja jouduin käymään koulukuraattorilla. Mä otin askeleen lähemmäs reunaa. Mä vilkaisin alas ja kuvittelin miten mä lässähtäisin kadulle. Luultavasti mä kuolisin heti, ja sehän kävis mulle. Mä otin askeleen uudestaa ja olin entistä lähempänä reunaa. Mä kuulin musiikkia. Hiljaista, mutta päästäväistä musiikkia. Mä tunnistin kappaleen heti. Mun korviin kantautu Tokio Hotellin Spring Nich. Mä astuin varovaisen askeleen taaksepäin. Mä en saanut hypätä. Kuitenkin toinen puoli musta sano että hyppää. Toinen taas oli vastaan. Musiikki voimistu, ja mä olin entistä varmempi päätöksestäni: Mä en hyppää.

Koko kotimatkan mä kuulin hiljaista musiikkia. Päästessäni sisälle, mä en enää erottanut muuta kun äidin kuorsausta. Se oli taas sammunu sohvalle. Tuhahdin äidin selälle ja menin huoneeseeni. Laitoin radion päälle ja vaivuin sängylle uupuneena. Mä katsoin ikkunasta ulos ja näin läheisen leikkikentän täynnä lapsia. Avonaisesta ikkunasta kävi lempeä tuulahdus joka toi mukanaan lasten naurua. Nousin ylös sängynpohjalta ja kävelin ikkunalle. Katsoin minuutin verran ulos. Lapset leikkivät ilman huolenhäivää. Mä olin sulkemaisillani ikkunan kunnes mä erotin jotain naapurin ikkunasta. Sieltä mulle virnisti vähän liiankin tuttu naama. Pamautin ikkunan kiinni ja vaivuin sekaisena sängylle. Tartuin kännykkääni joka oli kaiken muun rojun seassa lattialla ja näppäilin Saken numeron. Kannattaako mun edes soittaa? Ei se kuitenkaan mitään ymmärrä. Se ei nää enää muuta kun Jennan. Huokaisin ja katsoin Green dayn julistetta joka roikkui seinällä. Mun teki mieli vetästä jätkien virnuilevat naamat alas seinältä, mutta mulla ei ollut voimia.  "Roikkukoon siellä vaikka maailmanloppuun asti"  ajattelin ja vaivuin uneen.
----------------------------------------------------------------------------