Ponkaisin seinästä vauhtia, ja annoin itseni valua pitkin vedenpintaa. Vihdoinkin kesäloma. Lare, Sakke ja Mari oli pyytänyt mut messiin. Niitten suunnitelmissa oli uimahalli. Tosin mä en ymmärrä minkä takia ei voitu mennä järveen uimaan. Kai sen takia kun Mari ei kestä kylmää vettä. Mari ja Sakke oli ollu jo pitkään yhes. Muistaakseni niitten ihan vakava suhde alko jo kuudennella. Tavallaan ne oli ollu jo ekasta lähtien yhessä. Ne oli kun paita ja peppu, mitään ei voitu tehä erikseen. Mä olin jo pitkään ollu rakastunu Lareen. Mut mä en oo ikinä uskaltanu kertoo sille mun tunteista. Ehkä siks, koska Jemina, eräs mun ystävä, on  ollu ihastunu siihen jo pitemmän aikaa.

"Nina, nouse jo sielt vedest!" Mari huutaa. Mä olin unohtunu sinne kuvittelemaan olemattomia musta ja Laresta. Vaik mä varsin hyvin tiesin, et meist ei voi ikinä, ei IKINÄ, tulla mitään.
"Joo joo, tullaan!" Mä tyydyin vaan vastaamaan Marille.

"Tiiätsä mitä Larelle on käyny?" Mari kysy pukkarissa.
"No mitä? Ei kai jotain vakavaa?" Mä kysyin ihan aidosti huolissani.
"No ei mitään vakavaa, oishan se jo äsken näkyny, jos se ois kamalan vakavaaollu," Mari naurahti.
Ja mä sain huokasta helpotuksesta.
"Mut ne on menny Jeminan kans jo askelta pidemmälle, niillä taitaa olla ihan oikeesti vakava suhde!" Mari hihkaisi. Mä kalpenin. Yleensä mun niin naurava naama, oli nyt aivan totinen. Mä raotin suutani, muta en saanu sanottua sanaakaan. Mua oksetti.
"No, mikäs sulle tuli?" Mari kysy, ja mä erotin sen äänestä pelkoa.
"Lare ja Jeminako...yhes?" Mä sain kuiskattua.
"Ei helvetti!" Mari huudahti, "Sä horo oot menny ihastumaan Lareen!"
Mä otin kassini ja lähdin. Mä kuulin kun ovi pamahti mun takana. Ja mä pystyin kuvittelemaan Marin siel pukkarissa hämillään. Mä en halunnu nähä Laree ja Jeminaa enää ikinä. En enää ikinä.

Mä pistin juoksuks, ja olin jo kymmenesminuutis kotona. Mä juoksin huoneeseeni, sanomatta sanaakaan mun pikkusysterille, joka oli oviaukossa hämillään siitä, kuinka nopeesti mä suoriuduin kotiin. Ja kai siitä, et mä olin nyt niin surullisen näkönen. Ja itkeneen. Systeri ei oo ikinä nähny mun itkevän. Ensimmäisen kerran mä ikin kunnolla sillon kun mun pitkäaikanen ihastus jätti mut. Me oltiin oltu n. 2 viikkoo yhes, ja mä luulin et sitä onnee kestäs pidempäänkin..

"Nina, mikä sulla on?" Salla tuli mun huoneeseen. Sen ääni värähteli, kun ois kuulostanu siltä et se pelkää puhutella mua. "Ei mikään", mä vastasin. Mä en ikinä kertos Sallalle mistä mä itkin. "Tuus tänne", mä sanoin sille ja taputin mun sänkyä mun vierstä.. Salla tuli mun huoneeseen jo rohkeemmin. Se kai rohkaistu siitä, kun mä enää nyyhkyttäny. "Mä en oo ikinä nähny kun sä itket..", Salla sano taas ääni vapisten. Se painautu mun syliin vähän tiukemmin.  "Kerta se on ensimmäinenkin", vastasin jo vähän ilosemmin. "Mut mäpä oonkin nähny kun sä itket!" nauroin. Sallakin yhtyi nauruun. Mikä siinä on, et just Salla on se joka saa mut paremmalle tuulelle?

Sallan lähdettyä mä meikkasin itteni uudelleen, ja hipsin alakertaan hakemaan laukkuni minkä mä olin pudottanu eteiseen tullessani kotiin. Nostin laukun maasta ja menin uudestaan huoneeseeni. Kaivoin kännykkäni laukusta. Puhelin oli ihan pimeenä. "Hiton akku!" tiuskaisin, ja laitoin sen laturiin. Näppäilin pinkoodin, ja huomasin et mulle oli tullu viesti. Se oli Jeminalta. Se kerto saman asian kun  Mari oli mulle kertonu. Et se ja Lare oli yhes. Sillon musta tuntu kun ilmat olis lyöty ilmat pihalle. Mä katoin Jeminan nimee, ja musta tuntu entistä pahemmalta.

Mutsi tuli kotiin viideltä. Mutsi ja faija oli eronnu jo viis vuotta sitten. Sallalle se oli ollu kova pala. Mä vaan olin ilonen kun faija lähti. Se oli jo pitemmän aikaa lyöny mitsia, ja välillä se käsi osu muhun tai Sallaankin.  Mä menin alakertaan kattoon mitä mutsi puuhas. "Hei kulta!" mutsi hihkaisi. "Mulla on nälkä, viittisitkö tehä ruokaa?" mä sanoin. Mutsi katto mua hullu ilme kasvoillaan. "Osataankos sitä edes tervehtiä?" mutsi kysy. "No hei", mä sanoin ivallisesti, saaden mutsilta ilkeen katseen. Jos katse vois tappaa mä olisin jo kuollu. Mutsi osaa olla ärsyttävä. "Niin saako täällä sitä ruokaa?" mä tiuskaisin, "Sallakin jo valitti nälkäänsä!" Se sai jo mutsiin vipinää. Salla oli sen oma pikku enkeli. Salla oli periny mutsin vaaleet kiharat, ja kasvon piirteet. Siis oivaa enkeliainesta. Mä taas olin kun joku pikkupiru faijan mustine hiuksineen, ja mutsin ja faijan yhteisinekasvonpiirteineen. Mä olin edelleenkin sitä mieltä et mä oon kaunis, vaikka mutsi ajattelee just päin vastoin. Mä käännyin ympäri ja menin omaan huoneeseen.

Mä en tiedä miten mä kestäisin ilman päiväkirjaani, musiikkia ja maalaustelinettä. Ihme ja kyllä, mä osasin piirtää ja maalata tosi hyvin. Faijalta peritty taito. Muuta hyvää faijas ei ollukaan kun se, et se opetti mut maalaamaan. Mä kaivoin päiväkirjani ja kirjoitin siihen tän päivän tapahtumat. Sivut täytty enimmäkseen Jeminasta, Laresta ja niiden nyt vakavasta suhteesta. Siinä paha missä mainitaan. Mun kännykkä rupes piriseen, ja soittaja oli tietysti Lare. Mä painoin vihreetä luuri, mut en sanonu sille mitään. Viiden minuutin hiljaisuuden jälkeen Lare uskaltautu puhumaan.
"Nina, mä oon tosi pahoillani jos oon loukannu sua jotenkin", Lare sano ja kuulosti ihan oikeesti kun se ois ollu pahoillaan. Tai sit se oli mun mielikuvituksen tuotetta. Mä pysyin edelleen vaiti.
"Etkö sä puhu mitään?" Lare parkas puhelimeen. Mä pysyin vaiti. Mä en pystyny puhumaan sille.
"Johtuuko tää siitä Jemina jutusta?" Lare kysy. Mä pysyin vaiti.
"Jos se sua kiinnostaa, mä rakastan Jeminaa, ja aion olla sen kans tulevaisuudessakin, ja sä et voi sille mitään! Ja se ei ees kuulu sulle jos mä oon jonkun kaa! Toi sun touhu on tosi lapsellista! Sä oot niin säälittävä!" Lare huus puhelimeen ja löi luurin korvaan. Mä laskin puhelimen pöydälle ja toljotin sitä. Mä kävin puhelun yhä uudestaan ja uudestaan läpi. Oisko se ollu erilainen, jos mä oisin puhunu jotain?

Mä avasin kannettavan tietsikkani ja menin meseen. Mä kaipasin lohdutusta joltain. Mä halusin purkaa tunteitani jollekkin. Mutsi ei ehtis kuuntelee, ja systeri ei ymmärtäis. Mä kirjauduin meseen, ja huomasin Jeminan olevan paikalla. Sille mä en ainakaan avautuis.
Jenzu: mooooi
Jenzu: mts?
N!na: moi
N!na: mitäs täs
Mese oli hyvä paikka, siellä pysty valehtelemaan, eikä kukaan nähny mun sotkusta naamaani. Mulla oli meikit pitkin kasvoja, koska mä olin itkenyt niin paljon.
Jenzu: Lähtisitkö huomenna kaupungille? Sieltä voin löytyä sullekkin joku poikkis.
N!na: En mä tiiä.. En mä varmaan jaksa.
Jenzu: Etkö lukenu  mun edellistä viestiä?
N!na: Luin, eikä siinä ollu mitään ihmeellistä.
Jenzu: Siinä luki SULLEKKIN
N!na: MÄ EN OLE SOKEA! Eli mitä ihmeellistä siinä sanassa on?
Jenzu: No vaikka sitä, et mulla on poikaystävä. P-o-i-k-a-y-s-t-ä-v-ä
N!na: mä ymmärrän vähemmälläkin. Ja sitä paitsi sä kerroit sen jo.
Eli ilmeisesti Jemina on todella huonomuistine. N. 10 minuuttii sitte laittaa viestillä saman asian, ja nyt kertoo uudestaan. Mä en jaksais kuunnella.
Jenzu: Ai kerroinko? Mutta kun Lauri on niin ihana!
N!na: Niin nii, mun pitää mennä. Moikka.
Jemina oli ainut joka käytti Laresta ja Sakesta niitten oikeita nimiä. Vaikka mä tiesin et Lare ja Jemina  on yhes, mä en pysty vieläkään oikein tajuamaan sitä. Se satuttaa mua edelleen. Mä en varmaan pääse ikinä siitä yli.

 

Poistin äänestyksen, koska päätinkin tehdä tästä kuitenkin kuvallisen version. Radolassa voi kyllä edelleen äänestää! Ja kuvat tulee siis joko tänään tai huomenna, kunhan minä laiska ihminen ehdin ne ottamaan!