Tarina on siis täyttä mielikuvitusta eli tuskimpa Ninaa oikeasti ois tultu ambulanssilla hakemaan.. Mutta paljastin jo liikaa. Nyt tarinaan. Osan ihanista runoista kiitos Demi lehdelle ja runojen kirjoittajille ;) Runo palstalta napsittu nämä ihanat runot ;) Mutta Osa 6 olkaatten hjyvät!
---------------------------------------------------------------------------------------

"Mitä helvettii sä teet?" Sakke huus mulle ja tönäs kauemmas. "Mä luulin et sä haluut.." mä sopersin jotain. "Oisin ehkä halunnukkin, jos sä oisit ollu oma itses. Jos sä haluut löytää syyn sihen miks Sakke ja Mari kiusaa sua, sun kannattaa vaan tutkii ittees!" Sakke räyhäs mulle. Mä en osannu muuta kun kattoo sitä silmät suurina. Oliko sillä oikeutta tulla haukkumaan mua? Ei. Kellään ei oo oikeutta haukkua mua. Mä olin murtunu Saken käytöksestä jos mä mitään sillon oikein ymmärsin. "Lakkaa käyttämästä alkoholia ja huumeita ja tuo takas se entinen Nina. Se Nina josta kaikki piti..", Sakke sano mulle ja käänty. Mulle tuli huono olo ja omatunto soimas mua. Mä nousin ja lähin käveleen kotiin.

Meille ei ollu enää kun pari korttelia. Mä säikähdin kun ääni mun vieressä sano: "Tulehan tänne Nina. Minull on jotain näytettävää.." Mä säikähdin ja lähin juoksemaan. En mä pitkälle päässy kun joku tarttu mua kädestä. "Tulehan tänne. Mähän kerroin et mulla on näytettävää. Sot sot, eipäs potkita. Tuhma tyttö tuhma.." Mua pelotti ja oksetti. Mä en edes yrittäny vastustella kun hahmo raahas mut kujalle. Se paiskas mut seinää vasten ja paino mun kädet kylmään tiiliseinään. "Nina Nina Nina.. Mitä sä oletkaan mennyt tekemään.." hahmon ääni oli kylmä ja tunteeton. Sillon mä älysin kuka puhuja oli... Niklas. Niklas painautu mua vasten pitäen käsillään kiinni mun käsistä. Se tuli lähemmäs ja lopulta se suuteli mua. Mä potkin ja rimpuilin, mutta mitä se nyt ois hyödyttäny? Niklas väänsi mun kädet sen selän taakse ja mä kirkaisin kivusta. Niklas irrottautu musta ja katto mua ilkeesti. Se tyrkkäs mut roskapussien päälle mitkä joku oli tuonu kujalle. Se istu mun päälle. Jalkansa se laitto mun käsien päälle etten mä vaan pystyis tyrkkimään sitä kauemmas. Mä olin pakokauhun vallassa ja avasin suuni huutaakseni. Niklas tukki sen suutelemalla mua. Mä tunsin sen käsien vaeltavan mun paidan alla löytäen tien mun rintsikoiden alle. Mä rimpuilin ja yritin päästä irti. Mua sattu joka paikkaan, enkä mä ees kyenny huutamaan sillon kun Niklas irrotti huulensa musta. Niklas rupes riisumaan mun paitaa pois päältäni. Mä en kyenny tekemään mitään vaikka tiesin hetkeni koittaneen. Mä vaan makasin siinä ja annoin Niklaksen tehä mulle mitä se halus. Vähän ajan kuluttua mä tajusin olevani alusvaatteisillani kujalla Niklaksen istuessa mun päällä. Se hiero mun rintoja ja sen kädet vaelteli mun alkkareissa. Lopulta se lopetti, ja nousi mun päältä. Mä katoin sitä pelästyneenä kyyneleiden sumentamilla silmilläni. "Luulitko sä et mä oikeesti välitän susta? Tätä mä vaan susta halusin", Niklas sano jäätävällä äänellä. "Miten...sä....v-vo-voit...?" mä sopersin heikolla ännellä Niklakselle. "Helposti! Tätähän mä teen aina! Vai etkö oo lukenu lehestä joitain raiskaustapauksia? Suurin osa on mun tekemiä. Ole nyt vähän iloisemman näkönen. Sä pääset lehteen!" Niklas sano ja nauro päälle. Lopulta mä erotin sen loittonevam selän kujan päässä. "Eihän muisteta pahalla. eihän?" Niklas kysy ja nauro taas hörönauruaan. Se käänty ja hävis mun näköpiiristä.

Mä en tiiä miten pitkään mä makasin alusveetteillani siel kujalla. Mä näin jonkun kulkevan kujan ohi ja pysähtyvän. Se lähti käveleen mua kohti, jolloin mä pelästyin Niklaksen palanneen. Mä suljin silmäni ja odotin mitä Niklas ois nyt keksiny... "Nina, ootko sä kunnossa? Mitä on tapahtunut?" kuulin hätääntyneen äänen vierestäni. Mä avasin silmäni ja yllätyin iloisesti. Mun pelastava enkelini oli saapunut.. Sakke etti mun vaatteet kujalta ja autto ne mun päälle. Mä rojahdin takas pussien päälle. Kaikki tuntu liian raskaalta. "Tulehan tänne. Viedään sut kotiin.." Sakke kuiskas ja nosti mut vahvoille käsivarsilleen.

Sakke kanto mut meille asti, ja asetteli mut sängylle makaamaan. Mä olin liian väsyny tekemään mitään. Sakke katos jonnekkin. Jotain se oli selittäny etsivänsä mun mutsin tai systerin. Mä kuulin hiljasta puhetta alakerrasta, kaipa Sakke oli löytäny mutsin. Parin minuutin kuluttua kuulin raskaita askelia postaista ja sisälle asteli pari valkopukuista hoitajaa ja kaksi ambulanssi miestä. "Mitä te nyt?" mä kysyin heiltä ja ne katto mua jotenkin säälivästi. Mä näin Saken ovella ja kysyin mitä kaikki täällä tekivät. Sakke tuli mun viereen ja tarttu käteeni. "Tää voi olla vakavaa jos sä et pysty liikkumaan ja puhekin vähän heikkoa. Ne vie sut sairaalaan, ole ihan rauhassa. Mä tuun mukaan." Sakke lohdutti mua. Kohta sen silmät levis ja se ampas pystyyn kun raketti. Se juoks hoitajien luo ja selitti kiihtyneellä äänellä jotain. Mä olin liian heikko kuuntelemaan. Lopulta mä huokasin ja en jaksanut enää yhtään mitään. Kaikki tuntu pyörivän silmissä ja lopulta mä en enää muista mitään.

Seuraavan kerran mä heräsin sairaalassa. Mä näin valkoisen katon, valkoiset seinät ja kappas! valkoisen lattian. Jos mä oisin sairaalanjohtaja mä maalaisin huoneet kirkkaan keltasiks. Sairaala on liian valkonen. Mä kuulin kuinka ovi aukes ja mä painoin silmäni äkkiä kiinni. Mä raotin niitä sen verran et mä nään kuka tulija oli. Mä yllätyin kun mun viereen istahti Salla.
"En nähnyt sitä silloin,
että sinuunkin sattuu.
Miten en huomannut,
et sanonut.
Mutta nyt olen tässä ihan lähellä.
Kyllä kaikki järjestyy,
rakas sisko."
Salla runoili hiljaa. Kyyneleet täytti silmäni. Mä avasin ne hiljaa, mutta kumminkin uskouduin Sallalle. Meidän ei tarvinnut puhua mitään. Mä pystyin kertomaan ilman sanoja kuinka tärkeä Salla mulle oli. Ja Salla ymmärs. Salla ymmärti kaiken mitä mä ajattelin. Mä en enää tiedä mitä mun elämä ois ilman Sallaa. Mä muistin yhen ihanan runon mitä mä luin itselleni aina pienenmpänä. Mä olin miettiny runoon vastausta ja vihdoinkin mä olin sen löytänyt.
"Kuka kuivaa kyyneleet.
kun itse ei tiedä mitä tehdä,
mitä ajatella, mitä sanoa,
kun tunteet satuttavat oikeasti?
Kuka kuivaa kyyneleet,
kun on vaan niin paha olla,
kun mikään ei vaan auta,
kun ei osaa muuttaa sanoiksi
sisällä myllertävää peikkoa?
Kuka kuivaa kyyneleet
kun itse ei enää jaksa?"
Kaikkeen vastaus oli Salla. Mä en jaksanut ymmärtää kuinka onnellinen mä oikeasti olin.

Salla lähti nousi lähteäkseen ja mä tarrasin sitä heiveröisesti kädestä. "Kiitos", mä sanoin ja hymyilin onnellisena. "Ei sun sitä olis tarvinnu sanoa. Mä tiesin sen jo muutenkin. Sä sanoit sen jo, kauniimmalla tavalla", Salla sano ja lähti ovelle. "Kiitos siitä että itse olet olemassa", Salla sano vielä ja lähti. Mä jäin onnellisena makaamaan valkoiselle sängylle, kuullen taas oven narahtavan. Mäpäs olin nyt suosittu. Tulija oli Sakke. Se istu mun viereen ja silitti mun kättä. "Moi. Kii.." sain sanotuks ennen kuin Sakke suuteli mua. Se oli mun elämäni onnellisin 10 sekuntia. "Entäs Mari?" mä kysyin. "Asia on hoidettu. Mä kerroin Marille tunteeni sua kohtaan ja nyt me ollaan ystäviä", Sakke sano ja hymyili mulle suloisesti.
"Joillakin ihmisillä
on taito täyttää
hiljaiset
hetket
tyhjillä sanoilla.
Sinulla on ainoastaan
hiljaisina hetkinä
taito
täyttää
koko maailmani
eikä minulla
ole sille tunteelle
oikeita sanoja"
mä lausuin Sakelle ja katoin sitä. Elämäni onnellisin päivä tapahtuu sairaalassa. Mä sain pikkusiskoni takas ja mikä parasta, mä sain Saken. Mä muistin Marin ja Laren. Ja mutsin. Mitähän niille kuuluu? Elämä ois täydellistä jos mä saisin sopia vielä niiden kanssa. Onkohan Lare viel Jeminan kanssa? Toisaalta, mitäpä se mua enää liikuttaa. Mun sydän kuulu Sakelle nyt ja aina.

Ovelta kuului iloista naurua ja puhetta. Mä katsahdin sinne ja näin ovesta astuvan Laren ja Marin. Ne kulki käsi kädessä. Tapahtuma oli kuin jostain hidastetusta kohtauksesta. Mari ja Lare nauro ja istahti mun sängylle. "Mitenkäs meidän pikkuinen voi?" Mari kysy. "Sulla on näköjään entinen huumori tallella", mä sanoin ja nauroin. Jos Mari ja Lare tulee toimeen mun vielä mun kanssa, niin mä olen ollut erittäin hyvä ihminen koska sain näin ihanan lahjan. Mä sain siskoni ja frendini takas. "Me ollaan todella pahoillamme.." Mari aloitti. "Ei tarvitse. Mä olen onnellinen nyt kun sain teidät ja Sallan takas", mä sanoin ja hymyilin. "Itse asiassa mun täytyis kiittää sua", Lare sano hiukan vaivautuneena. "Sä kiitit jo", mä sanoin. "Me ollaan nyt Marin kanssa yhes. Sä sait mut ymmärtämään et Jemina ei oo minkään arvonen", Lare hymyili vaivautuneesti. "Ja mun täytyy tunnustaa etten mä oikein Sakesta välittäny. En vaan halunnu et sä saat sen.." Mari selitti hiukan nolona. "Kiitti vaan!" Sakke esitti suuttunutta. Pian iloinen nauru kiiri yli sairaalan käytävien, kunnes se katkesi äkkiä kokonaan, ja sen tilalle tuli hyytävä kirkaisu...
---------------------------------------------------------------------------------------------

Mä olin suunnitellut lopettavani kirjoittamisen tähän. Mutta jos jatkankin mikä ei ole ollenkaan  varmaa, niin tarinassa tulee yllättävä käänne. Mä oisin kysynyt mielipidettänne eräästä juonen käänteestä mutta jos kysyn niin paljastan samalla liikaa tarinasta! ;) Eli jätämpä nyt tällä kertaa kysymästä... xD