"Salaisuus piilee saalaajan sydämessä, mutta piilotettu on salaisuus myös tärkeään paikkaan. Käyköön askeleet sinne, siellä salaisuus odottaa löytäjää... "
"Ja mitähän se on tarkoittavinaan?" mä kysyin turhautuneena Sakelta, "ja mitä salaisuuksia muka Ninalla oli? Ja mikä on tuo "tärkeä paikka"?"  "Voi kuule, jos tietäisin, niin kertoisin," Sakke vastas selaillen samalla Ninan päiväkirjan sivuja, "tuossa ei ole mitään järkeä!" "No ei totta vie olekkaan!" mä mumisin tutkin Ninan kirjahyllyä siinä toivossa kun se osaisi puhua. Mikä tyhmä ajatus! "Ja se päiväkirja on tutkittu tuhanteen kertaan jo läpi, sieltä ei löydy mitään," mä lisäsin Sakelle. "Jos meiltä jäi jotain huomaamatta?" Sakke kysy toivoa äänessään. "Tuskimpa," mä sanoin ja vajosin lattialle. Mä olin 10, ei mun pidä ratkoa mitään arvoitusta, kun on vielä surullinen ja pillitävä äiti alakerrassa pohtimassa Ninan kuolemaa! Mä livistin aina jonkun tekosyyn varjolla pois paikalta jos puhe käänty Ninaan. Mä en kestäny ajatusta siitä, että mä joudun olemaan aivan yksin. Jos Sakkea ei lasketa. Mari ja Lare ei ole edes puhuneet mulle jos mä nään ne kaupungilla. "Oletko sä tulossa hautajaisiin?" mä kysyin Sakelta. "Jep. Pakkohan mun on," Sakke vastas tutkien edelleen päiväkirjaa.

Mä katsoin taivaalle ja kuvittelin olevani mun pääni yli lentävä lintu. Ne oli vapaita, eikä niiden tarvinnu ikinä olla rakaan ihmisen hautajaisissa, jos ne kuolemasta edes mitään ymmärti. Kaunis musta arkku laskettiin maahan ja vieraat jätti Ninalle jäähyväiset, heittäen kukat arkun päälle. Mä annoin katseeni kiertää ihmisissä, joista kaikki tuntu itkevän. Mä huomasin tutun hahmon piilossa muiden katseilta. Mari seiso siellä metsän reunassa katsellen kuoppaan jossa Ninan arkku makasi. Mä tunsin tarvetta mennä puhumaan sille, mutta mä olin muurautu penkkiin kiinni, eikä jalat halunnu edes totella, joten mä itsuin kiltisti omalla paikalla. Mä toivoin näkeväni tutun hehkun vieraiden keskellä. Nina ei ollu ilmestyny pitkään aikaan, vaikka se vannotti tulevansa katsomaan mua säännöllisesti. Mä vihasin Ninaa sillä hetkellä. "Muistatko kun Nina kyseli pienenä aina saman kysymyksen?" äiti kysy multa, "Miksi linnut osaa lentää?" "Muistan", mä kuiskasin, vaikka todellisuudessa mulla ei ollut harmainta aavistustakaan koko tapahtumasta. mä en ollut edes syntyny sillon. Lopulta kaikki alkoivat lähteä koteihinsa. Äiti hyvästeli kaikki ja sanoi jo lähtevänsä autolle. Mä suoristin mekkoni ja nousin aikeissani lähteä äidin mukaan. Mä näin Marin kävelevän arastellen Ninan haudalle, jota ei vielä ehditty täyttää. Sillä oli pieni luonnonkukka kimppu kädessä, ja se heitti sen hautaan arkun päälle. "Sullakin on ikävä?" mä sanoin Marille ja katoin sitä kysyvästi. Mari hätkähti, se oli kai luullut olevansa yksin. "Joo, on mulla" se sano arastellen. Me seisottiin siinä pari minuuttia, kunnes mä lopulta lähin valumaan autolle.

Äiti oli vaitonainen koko kotimatkan. Mulla ei ollut aikomustakaan alottaa keskustelua, joten mä pysyin hiljaa. Auton pysähdyttyä pihallemme mä nousin ja lähin rannalle. Mä tunsin äidin katseen polttavan niskassani, mutta lopulta se kyllästy ja lähti sisälle. Mä saavuin rannalle, ja istuin aivan veden lähelle. Mulla oli vielä hautajasimekko päällä, mutta en välittänyt vaikka se kastuikin. Hetken mulla oli sellanen olo että tekis mieli vaan lopettaa tää kaikki ja kiivetä kalliolle, ja hypätä. Mä itse asiassa nousin ja lähdin kävelemään rannalla törröttävälle kalliolle, kunnes mä kuulin rykäisyni takanani: "Anteeks, mut oletkohan sä Ninan sisko?"