Tästä alkaen osat lyhenevät himpun verran, mutta päivityksiä tulee nopeasti. Tervetuloa lukemaan.

Päädyin siihen vaihtoehtoon missä sekä Salla että Nina kertovat tarinaa. Tällä tekstillä kirjoitetut ovat Ninan ketromana, kun taas tällä on Sallan kertomana.
--------------------------------------------------------------------------------

Mä luulin kuulevinani Ninan äänen ja tuntevani heikon halauksen. Mutta Nina on kuollu. "Onko sulla Ninaa ikävä?" Sakke kysy nyyhkyttäen, "niin on mullakin" Mä toljotin tyhjää seinää kuvitellen Ninan seisovan siinä ja halaavan mua. Hetken ajan mä kuvittelin näkeväni Ninan seisovankin siinä, mutta eihän se voinu olla mahdollista.

Ovi kolahti ja sisään astu äiti iloisena. "Nukkuuko Nina?" se kysy ilosesti. Mä olin unohtanu et se ei tiedä vielä. "Rouva Laitinen," hoitaja tuli äidin viereen, "suruksenne minun täytyy ilmoittaa tytäärenne menehtyneen". Äiti valahti kalpeaksi ja kyyneleet täyttivät silmät. "Ninako, kuollut?" äiti kysy epävarmasti ja katsoi Ninan ruumista joka edelleen makasi sängyllä elottomana. "Minun pikku Ninako....kuollu?" äidin ääni hiipui loppua kohden. "Mutta mihin, mitä tapahtui?" äiti kysyi hädissään. " Tyttärenne jouti raiskauksen kohteeksi. Hän kolautti päänsä lasinsiruun, suureen sellaiseen. Se aiheutti vaurioita aivoissa, joihin tyttärenne menehtyi". Mä menin äidin luo ja halasin sitä. Äiti vastas halaukseen.

Mä pyydän anteeksi mutsi. Mun ei ollu tarkotus loukata, mutta kipu oli sietämätön. Mä olin iloinen sen tuskan loputtua. Mä pyydän, ethän ole mulle vihainen. Mä pyydän anna anteeks kaikki pahat tekoni. Mä tiedän nyt että mun olis pitäny uskoutua sulle. Mun ois pitäny kertoo Niklalsesta ja raiskauksesta. Ja riidasta Marin, Laren ja Saken kaa. Ja mun ois pitänyt kertoa oikea syy Sallan lähtöön. Se halus paeta mummolaan karkuun kaikkea tätä. Mä annan anteeks sen miehen. Mä annan anteeks kaiken mitä sä mulle teit tai sanoit. Vastapalvelukseks mä pyydän vain sulta anteeksi antoa. Lupaa muistella minua aina, niin minä teen saman. Olen teille oma suojelus enkeli. Mä en halua samaa kohtaloa Sallalle tai kennellekkään muulle. Mä opin virheistäni, mutta harmi että sen piti tapahtua näin. Minun on aika mennä. Tulen katsomaan teitä välillä, vaikka tiedän teidän pärjäävän. Minä suojelen Sallaa tältä kohtalolta. Näkemiin, tulen taas. Minua kutsutaan jo Jumalan luo taivaaseen. Näkemiin.. Ja kiitos kaikesta.

Me saavuttiin kotiin ja mä menin heti Ninan huoneeseen. Mä halusin tietää mitä oli tapahtunu. Mä näin verisen tyynyn Ninan sängyllä. Veri oli luultavasti Ninan päässä olevasta haavasta. Kuulin äidin ja hoitajan puhuneen siitä. Mä menin kirjahyllylle ja otin Ninan päiväkirjan käteeni. Mä halusin saada vastauksia tähän kaikkeen. "Kumpa Nina ei suuttuisi minulle tästä," ajattelin surullisena. Tai eihän Nina ole näkemässä.

Väärin, Salla. Minä näen. En suutu sinulle, haluathan vain tietää mitä minä tein. Tosin sieltä puuttuu viimeinen, ratkaiseva merkintä. Kirjoitan sitä silloin, kun sinä et näe. Haluan saada sinun tietävän. Sinulla on siihen oikeus.

"Salla, tuletko syömään?" äidin ääni kuului alhaalta. Kieltämättä mahani murisi jo, joten päätin mennä. Ehtisi päiväkirjaa lukea muulloinkin¨. Tosin en jaksanut enää odottaa. Syön nopeasti ja palaan tänne.

"Minä en voi ymmärtää tätä," äiti veikersi pöydän ääressä, "halusiko Nina kuolla? Vai oliko se sattumaa? Tekikö Nina itsemurhan?" "Äiti, älä ajattele sitä. Minä pyydän," sanoin hiljaa ja nousin pydästä jättäen äidin nyyhkyttämään yksin, tietäen että nyt jos koskaan äiti tarvitsee tukea eikä yksinäisyyttä. Toivottavsti Ninan päiväkirjasta löytyy vastaus kaikkeen.

Mä alotin selailemaan sitä ihan alusta. Ensimmäinen merkintä oli Ninan eka koulupäivä. Mä laitoin kirjan kiinni ja ihmettelin sen kokoa. Se oli valtava, ja olihan sen oltavakin jos Nina on kirjoittanut sitä jo n.9 pitkää vuotta. Mä en tiennytkään et se alotti jo niin varhain. Mä luin sen tuntemuksia koulusta, kavereista ja musta. Mä yllätyin kun Nina kehu mua sen päiväkirjassa. Mä olin yllättyny ja samalla ilonen. Se piti musta kuitenkin, vaikka se ei sitä näyttänytkään. Mä luin lukemasta päästyäni. Viimein mä pääsin merkintöihin jotka kerto Laren, Marin, Saken ja Ninan riidoista. Sekä mutsin uudesta miehestä. Miehestä? Noh, sitä ehtii kysyä mutsilta myöhemminkin. Mä luin siitä kuinka pahoilaan se oli kun oli jättänyt kertomatta mulle asioista ja siitä kuinka mä oisin ainoo henkilä kelle Nina vois jotakin kertoo. Mä tunsin silmieni kostuva, mutta en välittänyt siitä. Mä luin Ninan sekoiluista Niklaksen kanssa, ja Ninan juomisesta ja huumeista. Tosin Nina oli lisänny vielä et se ei ees ollu varma oliko ne huumeita. Mä olin surullinen Ninan puolesta. Se ei edes tienny mitä se oli milloinkin tehny. Tai ainakaan koko totuutta. Mä pääsin viimeseen merkintään jossa Nina kertoo yöstä rannalla ja kotiin tulomatkasta. Se kerto Niklaksen raiskauksesta. Raiskauksesta? Mä olin kauhuissani. Mä suljin kirjan, suljin silmäni ja vedin syvään henkeä. Silloin ovi kolahti ja Sakke astu sisään. Se huomas mut Ninan päiväkirjan kimpussa ja huokas syvääm. "Selviskö mitään?" se kysy surullisena. "Löyty. Esim. se että Nina on raiskattu. Ja mä ihmettelin miten se on voinu kirjottaa niistä päivistä kun se oli sairaalassa," mä kerroin Sakelle ja se silmin nähden kauhistu. "Tiesitkö sä raiskauksesta?" mä kysyin tiukasti  "Tiesin.. Mutta mitä sä puhuit niistä merkinnöistä?" Sakke kysy väistäessään aiheen. "Niin että täällä on merkintöjä siltä ajalta kun Nina oli sairaalassa. Tosin miten se on voinu kirjottaa ne?" Mä kysyin puoliks itteltäni, puoliks Sakelta.

Hei Salla. Hei Sakke. Mä pyydän anteeks kaikkia tekojani. Toivon että te ymmärtäisitte.
Ja Salla, mä en ole vihanen että sä tutkit mun kirjoituksiani. Sinua varten kirjoitin raiskauksesta ja viimeisitä päivistäni. Mä toivon että te ette saa samaa kohtaloa kun minä. Halusin pois sisällä myllertävän pahan olon. Mä halusin irtautua kaikesta. Mä en ois kestänyt sitä enää. Mä olin iloinen kun irtauduin kehostani. Se kaikki kipu ja väsymys oli pois pyyhkäisty. Mä olin iloinen saadessani ystäväni takasin, tosin liian myöhään. Mä oli iloinen kun sain sut, Salla, takas. Mä olin ilonen kun et enää vihannu mua. Mä vihasin itteeni eniten koko maailmassa. Mä olen vihanen itselleni siitä kun en voi olla kanssasi Salla, ja neuvoa sinua elämässä. Sakke, koko maailmani täyttyi onnesta kun vihdoinkin sain sinut, mutta se kaikki elämän hohto häipyi minun menettäessäni sinut. Älkää katsoko minua tuolla tavalla. Pyydän. Tulen ilmestymään useamminkin, te totutte pian. Kertokaa Larelle ja Marille etteivät he pelästy jos ilmestyn heille.
Kyllä, Salla, se olen minä.

"Nina?" mä kysyin äänen hiipuessa jonnekkin kaukaisuuteen. "Kyllä Salla."  "Nina..." mä kuiskasin vielä kerran. Nina oli tullu takas...

Salaisuus piilee saalaajan sydämessä, mutta piilotettu on salaisuus myös tärkeään paikkaan. Käyköön askeleet sinne, siellä salaisuus odottaa löytäjää...